Midlake: Branches

31.1.2011: Midlake: Branches (2006; Smith)

Teksasilainen folkrock-yhtye Midlake ei häpeile 70-lukulaisia vaikutteitaan. Yhtyeen toinen albumi The Trials of Van Occupanther on kuin sekoitus Fleetwood Macia ja CSNY:tä, toisinaan maustettuna Radioheadilla. Levyn tarinat rakentuvat päähenkilö Van Occupantherin ympärille, harmonioiden säestäessä tämän taivalta läpi Yhdysvaltain sydänmaan. 

Branches on haikean kaunis tarina sydänsurusta. Päähenkilön yksinäisyyttä ja eristystä korostavat 1800-luvun lopun Appalakkien karut olot, ja Tim Smithin ääni uhkuu hiljaisen miehen epätoivoa. Loppu yltyy tunteikkaaksi yhteislauluksi. 

Midlake: Branches 

Dion: Runaround Sue

30.1.2011: Dion: Runaround Sue (1961; DiMucci/Maresca)

Italialaisamerikkalaiseen vaudevilleperheeseen syntyneen Dion DiMuccin laulajanuran alku on kuin elokuvista konsanaan: hän hioi taitojaan laulamalla a cappella -yhtyeessä Bronxin kaduilla. Dion saavutti listamenestystä 50-luvun lopulla The Belmonts -yhtyeensä kanssa. Yhtye oli myös mukana vuoden 1959 The Winter Dance Party -kiertueella, joka muistetaan Belmontsin esitysten sijaan Buddy Hollyn traagisesta lentoturmasta. 

Dionin vuonna 1960 alkaneen soolouran suurin helmi on Yhdysvaltain Billboard-listan ykköseksi noussut Runaround Sue, tositapahtumiin perustuva laulu korttelin petollisesta kaunottaresta. Parin kuukauden kuluttua julkaistulla The Wanderer -singlellä pelin henki oli jo toinen: siinä Dion ei enää turhia itke Suen perään, vaan kulkee kaupungista toiseen niittäen mimmejä kuin kauraa. Mies toipui nopeasti. 

Dion: Runaround Sue 

Animal Collective: Winters Love

29.1.2011: Animal Collective: Winters Love (2004; Lennox/Portner)

2000-luvun merkittävimpiin ja monipuolisimpiin yhtyeisiin kuuluva alkujaan baltimorelainen Animal Collective saavutti vuonna 2009 julkaistulla kahdeksannella studioalbumillaan Merriweather Post Pavilionilla vihdoin myös valtavirran suosiota: levy nousi Yhdysvaltain Billboard-listan sijalle 13. 

Psykedeelinen folk lienee paras tapa kuvata Animal Collectiven musiikkia. Sung Tongs -albumin raita Winters Love kallistuu näistä kahdesta enemmän folkin kuin psykedelian puolelle. Tekstuuriltaan rikas, unelmanomainen biisi osoittaa, kuinka taitavasti Dave ’Avey Tare’ Portner ja Noah ’Panda Bear’ Lennox käyttävät ääniään monipuolisina instrumentteina, ja luovat kerroksittain kasvavan ja vaimenevan, tiheätunnelmaisen viisiminuuttisen. 

Animal Collective: Winters Love 

The Associates: Party Fears Two

28.1.2011: The Associates: Party Fears Two (1982; Rankine/MacKenzie)

80-luvut alkuvuodet olivat hienoa aikaa edinburghlaisille popyhtyeille: paikallisia uuden popin sanansaattajia olivat Josef K, The Fire Engines sekä ennen kaikkea The Associates. Harvalla muusikolla on Associatesin vokalisti Billy MacKenzien draaman tajua. MacKenzie oli bänditoverinsa Alan Rankinen kanssa yhtä mieltä siitä, että progressiivisen rockin aikakausi oli tukahduttanut laulunteon taidon liiallisen virtuoosimaisuuden alle. Poikien vaatimaton tehtävä oli siis palauttaa popin kunnia. 

Yhtyeen kenties hienoin hetki on Britannian singlelistan yhdeksänneksi noussut Party Fears Two. Billy MacKenzie laulaa tuskaisen teatraalisesti skotlantilaisten sisäänrakennetusta epäsopivuudesta hillittyihin seurapiireihin. Yliampuvaa ehkä, mutta ehdottoman vilpitöntä. 

The Associates: Party Fears Two 

The Libertines: Up the Bracket

27.1.2011: The Libertines: Up the Bracket (2002; Doherty/Barât)

Ennen roskalehtien juorusivujen vakiotähteyttä tuhlaajapoika Pete Dohertyssä oli ainesta vaikka millä mitalla. Hänen symbioottinen yhteistyönsä bänditoveri Carl Barâtin kanssa istuu brittiläisen popmusiikin traditioon kahden lauluntekijän synergiasta. Doherty/Barât-yhteistyö ei tosin vielä ole saavuttanut samoja sfäärejä kuin vaikkapa Lennonin ja McCartneyn tai Morrisseyn ja Marrin yhteispeli aikanaan. 

The Clashin Mick Jonesin tuottamalla esikoislevyllään Up the Bracket The Libertines kertoo teräviä tarinoita alamaailmasta, vanhan Britannian noususta ja tuhosta, rocktähteydestä ja nykypäivästä. Albumin oivallinen nimikkoraita on Dohertyn vakuuttavan ohuesti laulava vauhdikas tarina sinnikkäästä pikkurikollisesta. Omaelämäkerrallinenkin, kenties? 

The Libertines: Up the Bracket 

David Bowie: Warszawa

26.1.2011: David Bowie: Warszawa (1977; Bowie/Eno)

Vuonna 1976 moniongelmainen maailmantähti David Bowie muutti Länsi-Berliiniin päästäkseen eroon huumeista ja saadakseen nostetta uralleen. Hän kiinnitti huomionsa Brian Enon johdolla minimalistiseen ambient-musiikkiin: tästä projektista syntyi niin kutsuttu Berliini-trilogia (Low, ”Heroes” ja Lodger), kolme Bowien uran kenties kiehtovinta studiolevyä. 

Low-albumin kokeellisen kakkospuolen avausraita Warszawa oli Bowien yritys kuvailla tuntemuksiaan itäblokin lohduttomuuden edessä. Pääosin instrumentaalinen kuusiminuuttinen vaihtaa sävellajia ja dynamiikkaa ja pitää kuulijan kalvavassa otteessaan, antamatta mielenrauhaa edes loputtuaan. Ei ole suuri yllätys, että Warszawaa pidetään yhtenä post punkin tärkeimmistä lähteistä. Joy Division jopa otti biisistä alkuperäisen Warsaw-nimensä.  

David Bowie: Warszawa 

Phil Ochs: I Ain't Marching Anymore

25.1.2011: Phil Ochs: I Ain't Marching Anymore (1965; Ochs)

Teksasilainen Phil Ochs (1940–1976) kuuluu Woody Guthrien ja Pete Seegerin ohella Yhdysvaltain maineikkaimpiin protestilaulajiin. Hänen älykkäät, syvät ja sarkastisetkin sanoituksensa heijastivat mainiosti 60-lukua ihmisoikeuskeskusteluineen ja rauhanliikkeineen. Valitettavasti 70-luku ei kohdellut Ochsia silkkihansikkain, ja hänen alkoholismin vauhdittama syöksykierteensä päättyi ennenaikaiseen kuolemaan. 

’Kun katsoo mitä olemme aseilla saavuttaneet, onko se todella kaiken sen arvoista?’ Ihmiskunnan historian ajan vanhat miehet ovat johtaneet meidät sotiin, joissa nuoret kaatuvat. Vietnamin sota ei ollut poikkeus tässä surullisessa jatkumossa. Phil Ochs havainnoi terävästi sodan mielettömyyttä rivisotilaan kautta, joka saa lopulta tarpeekseen taistelusta. On toisarvoista, onko sotilaan motiivi rauha, rakkaus, järki vai maanpetos. 

Phil Ochs: I Ain't Marching Anymore 

Talking Heads: Don't Worry About the Government

24.1.2011: Talking Heads: Don't Worry About the Government (1977; Byrne)

Manhattanin tarunhohtoisessa CBGB’s-kapakassa debytoineista punkin ja uuden aallon yhtyeistä tuskin yksikään hyödynsi musiikissaan kerronnan rikkautta ja rytmiosaston tiukkuutta yhtä upeasti kuin Talking Heads. Yhtyeen keulahahmo David Byrne tihkui uuden aallon tavaramerkiksi muodostunutta hermostunutta energiaa. Perinteisten rakkauslaulujen tai 70-luvun lopun punkin ja post punkin kapinahengen sijaan rockin Kafkaksi tituleerattu Byrne kirjoitti jokapäiväisestä elämästä: kaupungeista, byrokratiasta sekä ‘rakennuksista ja ruoasta’. 

Byrnen nykivän neuroottinen ja samanaikaisesti pohdiskeleva tulkinta luo suuren osan Talking Headsin ajatonta viehätystä, mutta iso kunnia kuuluu myös Chris Frantzin rummuille, Tina Weymouthin bassolle sekä Jerry Harrisonin kitaralle, joiden saumaton yhteispeli kuuluu myös Talking Heads: 77 -debyytin raidalla Don’t Worry About the Government. Siinä Byrne osoittaa empatiansa virkamiehille ja konttorirotille ympäri maailman vakuuttaen, ettei koneiston osana oleminen välttämättä alenna ihmisarvoa. 

Talking Heads: Don't Worry About the Government