A Tribe Called Quest: I Left My Wallet in El Segundo

30.11.2011: A Tribe Called Quest: I Left My Wallet in El Segundo (1990; Chambers/Chambers/Chambers/Chambers/A Tribe Called Quest)

Newyorkilainen rap-yhtye A Tribe Called Quest saavutti jo vuonna 1990 julkaistulla ensilevyllään People's Instinctive Travels and the Paths of Rhythm mainetta älykkäänä, sopivasti vinksahtaneena vaihtoehtona valtavirran rapille. Kokeilullinen levy ei uponnut suuriin massoihin, mutta loi vankan pohjan tulevien vuosien vaihtoehtohiphopille. 

Debyytin kakkossingle I Left My Wallet in El Segundo on yhtyeensä näköinen, hulvattoman omintakeinen tarina pieleen menneestä reissusta. Q-Tipin sopivan lakoninen ulosanti sointuu hienosti yhteen letkeän taustan kanssa. 

A Tribe Called Quest: I Left My Wallet in El Segundo 

The Modern Lovers: Roadrunner

29.11.2011: The Modern Lovers: Roadrunner (1976; Richman)

Jonathan Richmanin Modern Lovers -yhtye koki vuosiensa varrella monia reinkarnaatioita, joista muistettavimpaan kuului myöhemmin Talking Headsissa vaikuttanut Jerry Harrison. 70-luvun alun kultavuosinaan Richman ja kumppanit loivat garagerockillaan raamit punkille sekä uudelle aallolle. Hämmentävää kyllä, nykyisin Richman puuhailee pääosin akustisen folkin parissa. 

Bändin käyntikortti Roadrunner on teinivuosinaan Velvet Undergroundia fanittaneen Richmanin Sister Ray -pastissi. Toisin kuin dekadentti esikuvansa, Roadrunner on vilpittömän elämänjanoinen – se suorastaan vaatii kuulijaansa hyppäämään rattiin ja pistämään radion täysille. Tämä on rockmusiikkia hienoimmillaan. 

The Modern Lovers: Roadrunner 

Dusty Springfield: Son of a Preacher Man

28.11.2011: Dusty Springfield: Son of a Preacher Man (1968; Hurley/Wilkins)

Ennen soolouraansa parissa yhtyeessä laulutaitojaan esitellyt Dusty Springfield kolkutteli listan kärkisijoja jo ensimmäisellä soolosinglellään. Uran taiteellinen huippu antoi odottaa vielä jokusen vuoden: 60-luvun lopussa Springfield käänsi katseensa soulin suuntaan ja matkusti musiikin Mekkaan Memphisiin inspiroitumaan. Täällä hän purkitti brittiläisen soulin merkkiteoksen, osuvasti nimetyn Dusty in Memphisin. 

Levyn Son of a Preacher Man -raidalla torvien maustama saumaton groove säestää Springfieldin samettisen vivahteikasta ääntä. Laulua tarjottiin alkujaan Aretha Franklinille, mutta nainen kieltäytyi kunniasta. Vasta kuultuaan Dustyn vastustamattoman version Aretha päätti itsekin levyttää raidan. 

Dusty Springfield: Son of a Preacher Man 

PJ Harvey: Rid of Me

27.11.2011: PJ Harvey: Rid of Me (1993; Harvey)

90-luvun vahvojen naisartistien ilmentymä on englantilainen PJ Harvey, jonka periksiantamaton tyyli ammentaa lo-fi-estetiikasta, punkista sekä bluesista. Naisen Rid of Me -kakkosalbumilla kolmihenkinen yhtye vie Pixies-henkisen dynamiikan vaihtelun äärimmilleen. 

Levyn samanniminen, raa’an rehellinen avausraita on Steve Vaughanin värisyttävän bassoriffin ja Harveyn latautuneen laulusuorituksen raivoisa liitto. Riisuttu tuotanto tekee upeasti tilaa Harveyn äkäiselle tulkinnalle. 

PJ Harvey: Rid of Me 

Michael Jackson: Don't Stop 'til You Get Enough

26.11.2011: Michael Jackson: Don't Stop 'til You Get Enough (1979; Jackson)

Michael Jackson otti ensimmäiset askeleensa itsenäisenä sooloartistina ja tulevana popin kuninkaana vuoden 1979 Off the Wall -levyllä. Tuottajana hääri Quincy Jones ja levyn soundi oli hieno yhdistelmä R&B:tä, diskoa ja funkkia. Monen mielestä tätä paremmalta Jackson ei kuulostanut edes muutamaa vuotta myöhemmällä Thrillerillä. 

Off the Wallin avausraita Don’t Stop ’til You Get Enough asettaa raamit sille, mitä tuleman pitää. Biisin tarttuva melodia, rytmiset koukut ja kaikesta huokuva musiikinteon nautinto ovat vailla vertaa jopa Jacksonin omassa tuotannossa. 

Michael Jackson: Don't Stop 'til You Get Enough 

Sly & the Family Stone: Everyday People

25.11.2011: Sly & the Family Stone: Everyday People (1968; Stone)

Karismaattinen moni-instrumentalisti Sly Stone pääsi yhtyeineen todistamaan yhteiskunnan murrosta Vietnamin sodan aikana ja sen jälkimainingeissa. Tämä heijastui vahvasti bändin musiikkiin: 60-luvun hyvän olon soulin suurlähettiläät saapuivat 70-luvuille vakavampina ja tummasävyisempinä There’s a Riot Goin’ On -albuminsa myötä. Levyn nimi itsessään, vastaus Marvin Gayen samana vuonna asettamaan kysymykseen, enteili ympäristön epäkohtia havainnoivaa kannanottoa. 

Ero muutamaa vuotta aiempaan Everyday Peopleen on silmiinpistävä – sosiaalisen oikeudenmukaisen puolella ollaan tosin kautta linjan. Melodialtaan valtavirran poppia lähentelevä, sanomaltaan yhtäläistä ihmisarvoa ja suvaitsevuutta korostava raita tavoittaa tarttuvuudellaan ja viestinsä ytimekkyydellä jokaisen kuulijan. 

Sly & the Family Stone: Everyday People