The Feelies: Crazy Rhythms

6.1.2012: The Feelies: Crazy Rhythms (1980; Mercer/Million)

Newjerseyläinen Feelies julkaisi Crazy Rhythms -ensilevynsä post punkin kärkivuosina. Myllerrykset yhtyeen kokoonpanoissa antoivat kakkoslevyn odottaa itseään kuusi vuotta, jolloin bändin rytmiryhmä oli ehtinyt rauhoittua ja musiikki saanut akustisempia sävyjä. 

Debyytin nimiraidan mainio, pitkälti improvisoitu perkussio-osuus huokuu musiikin tekemisen iloa. Post punkille tyypillinen hermostuneisuus kuuluu, mutta se ei vie liikaa elintilaa. Se on vain yksi keino purkaa yhtyeen valtavaa energian määrää, joka tarttuu herkästi myös kuulijaan. 

The Feelies: Crazy Rhythms 

The Notorious B.I.G.: Juicy

5.1.2012: The Notorious B.I.G.: Juicy (1994; The Notorious B.I.G.)

24-vuotiaana menehtyneen Christopher Wallacen, alias Notorious B.I.G.:n, elämä päättyi liian varhain. Tosin mies, joka muutamaa vuotta aiemmin antoi hienolle ensilevylleen nimeksi Ready to Die, taisi tämän aavistaakin. 

Biggien ensisingle Juicy tuo komeasti esiin miehen tarinankerrontataidot. Vaivattoman kuuloisesti tulkittu, mehevä ryysyistä rikkauksiin -tarina pistää väkisinkin hymyilemään. Harmi, että nuorta vihaista miestä nähtiin harvoin näin tyytyväisenä – se nimittäin pukee häntä. 

The Notorious B.I.G.: Juicy 

Coldplay: Shiver

4.1.2012: Coldplay: Shiver (2000; Coldplay)

Harva tuskin enää muistaa sitä aikaa, jolloin Coldplay oli lupaava, enemmän tai vähemmän Radioheadin raivaamaa polkua kulkeva indiebändi kymmenien kaltaistensa joukossa. Kuitenkin jo herkällä ensialbumillaan Parachutes yhtye antoi esimakua tulevasta maailmanvalloituksestaan. 

Levyn ilmavalla Shiver-ensisinglellä näkyvät Coldplayn varhaisen tuotannon Jeff Buckley -vaikutteet. Biisi on tosin vaikutteistaan huolimatta myös omaperäinen; se on suloisen vilpitön mutta anteeksipyytelemätön. 

Coldplay: Shiver 

Brian Eno & David Byrne: America Is Waiting

3.1.2012: Brian Eno & David Byrne: America Is Waiting (1981; Eno/Byrne)

David Byrnen ja Brian Enon hedelmällinen yhteistyö alkoi 70-luvun loppuvuosina, kun Eno tuotti kolme häikäisevää Talking Heads -albumia, tuoden levyille vaikutteita funkista maailmanmusiikkiin. Byrne ja Eno menivät My Life in the Bush of Ghosts -albumillaan tätäkin pidemmälle: he hylkäsivät laulun konventiot ja loivat kerrostetut äänimaisemansa hyödyntäen muun muassa arabialaista laulua sekä saarnamiehen pauhausta. 

Levyn avausraita America Is Waiting on kiehtova ja yllättävänkin koherentti sekamelska afrikkalaisia perkussioita ja post punkin kitarasoundia. Radio-DJ:n poliittisen palopuheen alleviivaava sämplääminen lienee kaksikon selkein yhteiskunnallinen kannanotto. 

Brian Eno & David Byrne: America Is Waiting 

Al Green: Let's Stay Together

2.1.2012: Al Green: Let's Stay Together (1972; Green/Mitchell/Jackson)

Samettiääninen soulmies Al Green, maanviljelijän poika Arkansas’sta, purkitti 70-luvun alussa usean levyllisen verran hunajaista kutumusiikkia, kunnes traaginen välikohtaus silloisen tyttöystävän kanssa sai Greenin vaihtamaan elämänsä suuntaa. Mies päätti omistautua kirkolle, ja soul vaihtui gospeliin. 

Musiikkimaailman onneksi Greenin soulvuodet olivat varsin tuottoisia. Yhdysvaltain singlelistan kärkeen noussut karaokebaarien ja hääbändien vakioraita Let’s Stay Together on silkkaa mannaa alusta loppuun. Greenin samanaikaisesti hillitty ja palavan intohimoinen tulkinta hakee vertaistaan. 

Al Green: Let's Stay Together 

U2: Where the Streets Have No Name

1.1.2012: U2: Where the Streets Have No Name (1987; U2)

Kun U2 painui studioon purkamaan Yhdysvalloista imemiään vaikutteita viidenneksi studiolevykseen, harva arvasi mitä tuleman pitää. The Joshua Tree -levyllään uuden aallon jälkimainingeissa aloittanut yhtye kasvoi viimeistään väistämättömään kohtaloonsa: stadionluokan yhtyeeksi. 

Levyn avaa avara, eeppinen ja ajaton Where the Streets Have No Name, joka hylkää senaikaiset elektropop-vaikutteet ja antaa tilaa kitaralle, rummuille ja bassolle. U2:n konserttien häikäiseväksi kulmakiveksi vakiintunut biisi rakentuu hitaasti kohti Bonon kaikkensa antavaa laulusuoritusta ja vilpitöntä kliimaksia. 

U2: Where the Streets Have No Name